Lehden syntymäpäivähaastattelussa päivänsankari totesi, että meni muutama vuosi ennen kuin hän pääsi terapiassa sisäistyneestä minä-ajattelusta eroon ja oppi taas elämään.

Voisikohan se olla niin, että juur minä-keskeisyys lisää ihmisten pahoinvointia? Ketä auttaa möllöttää kämpässä odottamassa, että mitä joku muu tekee juuri minun hyväkseni sen sijaan, että lähtisi liikkeelle tekemään jotakin jonkun toisen kanssa tai jopa toisen hyväksi. Liikkeelle lähdöstä voisi olo kohentua kummasti. 

Jenkkisarjat ruokkivat tuota oman napanöyhdän ympärillä vellomista ja omien asioiden analysointia. Samaa jallittavat meikäläiset naistenlehdet, että "vihdoin opin, että minun tunteeni ovat tärkeitä" ja plaa plaa plaa...

Terapeuttista puuhaa ja talkootekemistä löytyisi yksiköterapiaksi yhdistyksistä vaikkas kuinka, kunhan uskaltautuu omasta moikasta ulos. Mummeleita odottaa juttuseuraa, papparaisia ulkoilukavereita, lapsia leikkiseuraa, maahanmuuttajia vastavuoroisia kyläilytuokioita, mattoja on pesemättä, marjoja puskat täynnä keräämättä, sienistä saisi myyntituloja.. jo  unohtuneista kavereista ja sukulaisista yllättäviä tarinoita. Eikä maksa mitään. Eikä pääse terapeutti vetämään välistä.

Yhteisöllisempää syksyä!