En tavannut koskaan eilen poismennyttä kääntäjä, kirjailija Kyllikki Villaa, mutta hänestä jäivät vahvat mielikuvat. Sinnikäs, Agatha Christie -mäisesti pukeutuva hyvinkasvatettu täti, joka sisukkaasti matkasi rahtilaivoilla ja maata pitkin minne huvitti, käänsi sitä mikä inspiroi ja tunnusti, ettei matkanteko ole pelkkää eksoottista kokemusten keräilyä vaan matkaa omaan sisimpään. Otti muuten pahuksen hyviä valokuviakin.

Ensimmäinen Villan kirja osui elämänvaiheeseeni, jossa olin jättänyt taakseni monivuotisen tutun työelämän kuvion, saanut kunnolla siipeeni ja pääsin silmittelemään pidemmäksi aikaa ulkomaille, vuosikymmeniin ensi kertaa ilman työtaakkaa ja perhettä. Villan kiireetön matkanteko ja pohdiskelut herättelivät miettimään omaa ikävää perhettä ja kotia kohtaan. Kuka lopulta onkaan riippuvainen ja mistä? Matkallaolija siitä, että on muiden muistissa ja mielessä. Ainakin häneltä unohtuu aina se, että muut jatkavat elämäänsä tutuissa ympyröissä, eikä poissa oleva olekaan keskipiste.

Muistan hermostuttaneeni ensimmäisellä kielikurssireissullani vanhat kaverit, kun kirjoittelin heille jatkuvasti ja vaadin vastauksia. Niin kuin kuukaudessa toinen teini omista tutuista ympyröistään olisi edes saanut kasaan moista elämystulvaa kuin itse. Taisin saada vuodatuksistani leuhkan maineenkin vähäksi aikaa ainakin, vaikka kyse oli vain vilpittömästä halusta jakaa uusia asioita.

Viimeiseksi jääneessä kirjassaan Kyllikki matkasi sukulaistensa jäljille Namibiaan. Tosin pitkään oli epäselvää, pääseekö hän sinne. Valmistautuminen ja kunnonkohotus eri saarilla jäivät pääosiin. Koti-ikävä oli taas valtava ja Namibia tuntui ylittämättömän kaukaiselta ja kalliiltakin. Mutta matka siitä tuli ja kirja matkanteosta. Harvinainen sellainen.

Kyllikki oli aikaansa edellä siinäkin, että hänellä oli sanelukoneita, kirjoituskone ja kamera mukana. Niihin piti olla kasetteja, pattereita, papereita, mustekasetteja ja muita tykötarpeita. Siitä ei tallentava matkanteko ainakaan ole helpottunut. Muistan lukeneeni jostakin, että oma aikakautemme jää historiaan erilaisten pattereiden, akkujen ja latureiden aikakautena. Ja se pitää kyllä paikkaansa. Tai yritäpä itse matkata viikkokausia digikameroiden, videokameroiden, kännyköiden, salamalaitteiden, gps-paikantimien ynnä muiden kanssa. Kyllä mukana kulkee silloin melkoinen määrä johtoja.

Omaan ikäkriiseilyynkin kirja toi ihanan näkökulman. Kyllikki matkaa minua 20 vuotta vanhempana. Herää välillä aina pohtimaan, että tämä on varmasti viimeinen matka rahtilaivalla, alan tulla raihnaiseksi. Ja käännänpä tässä nyt vähän ruotsalaiskirjailijan esseitä, vaikkei näitä ole kukaan edes tilannutkaan, eipä taida enää tämänikäiselle paljoa töitäkään olla tulossa ja kun kukaan ei ollut kiinnostunut edes Namibian matkakertomuksista. Kun hän sitten yli 80-vuotiaana kirjoittaa mietteitään puhtaaksi kirjaa varten, ei malta olla pistämättä sulkeisiin hellyttäviä kommentteja, että kyllä niitä matkoja piisasi senkin jälkeen ja töitä on edelleenkin... ja muutakin virikettä.

Ihana Kyllikki, kiitos.

Ylen toimitusjohtaja Jungner keksi jälleen tuoreen idean. Nyt kun rahasta on tiukkaa, niin jospa maakuntalehdet laittaisivat uutislinkkejään Ylen sivuille. Moistahan yrittelivät aikanaan suomi24 ja sen edeltäjät.

Ylen pitäisi katsoa oikeasti itseään peiliin. Ylellä on ylivertaiset resurssit ihmisiä ja tiloja pitkin maakuntien keskuspaikkakuntia. STT ja Sanoma ovat ajaneet omat verkostonsa alas. Kysymys kai on pikemminkin siitä, mitä nuo ihmiset tekevät. Maakuntaradioiden henkilöstöstä suuri osa on ajankohtaistoimitusten väkeä eli he istuvat studiossa soittelemassa ihmisille puolivillaisia kysymyksiä ja soittelemassa puolivillaista - eikä vahingossakaan paikallista - musiikkia höpisten puolivillaisia, mitä myös juontamiseksi kutsutaan.

Jos Jungner pistäisi iltapäivien makasiiniohjelmat uuteen kuosiin tulemaan jostakin keskustoimituksesta kuten aikoinaan Tänään iltapäivällä -ohjelmassa, ottaisi sinne eri puolilta maata hyviä juttuja ja laittaisi juontajiksi yhtiönsä parhaat voimat, johan palaisivat ihmiset radiokanaville. Nyt maakuntaradioissa höpisevät yhden organisaatiomuutoksen jäljiltä entiset äänitarkkailijat ja erilaiset puhevammaiset, jotka ennen valitsivat musiikkia arkistojen kätköissä.

Mitä siihen yhteistyöhön maakunnallisten toimijoiden kanssa tulee, niin se juna meni jo. Ylellä oli laajat verkostot korkeakoulumaailmassa, paikallisella kehittämisrahalla pyöritettyjä toimituksia ja mediapajoja sekä uraauurtavia crossmedia-kokeiluja. Ilmaiseksi. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Taisi iskeä Ylen helmasynti eli pomoportaaseen tuli suurin lupauksin ja vanhojen suhteiden perusteella tekijöitä, jotka ajoivat heti alkuunsa kaiken alas. Suututtivat tekijät ja pisteeksi i:n päälle ilmoittivat, ettei Ylen servereille mahdu tuollaista röhnää. Sitäkin mielenkiintoisempaa on, että jälkikäteen on sitten jemmailtu takaisin päin näitä aineistoja ja pistetty pimentoon, koska niiden käyttöön ei löydy minkään valtakunnan lupia.

Jungner voisi aloittaa uuden luomisen läpivalaisemalla ensin oman esikuntansa viime vuosien toilailut, tehdä niistä tilannearvion ja sitten lähestyä hivenen nöyremmmin äänenpainoin maakunnallisia toimijoita.

Tosin kaikilla alueilla ei nöyryyskään auta. Ylen isäntien löysiin puheisiin uskoneita kehittäjiä riitti ja etenkin Itä-Suomessa on vanhentuneita studioinvestointeja, joita tehtiin yleläisille mittatilauksena. Let us face it, eihän siitä niin kauan ole, kun Yle vakuutti, että tähän maahan tarvitaan paljon uusia maakunnissa toimivia tuotantoyhtiöitä, joilta Yle voi ostaa sisältöjä eli ohjelmia.

Tämänhetkisessä keskustelussa tuo rahapuoli näyttää unohtuneen kokonaan.

MOT voisi vaihteeksi syventyä tutkimaan Ylen omia maakunnallisia yhteistyövirityksiä hypevaiheesta alasajoon..

Ennen muinoin kultaisella 80-luvulla kesätöitä oli. Työpaikat järjestivät haastattelupäiviä, joihin kaikki halukkaat voivat mennä. Tulijat myös pystyivät vähän kilpailuttamaan työnantajia eli keneltä saisi parasta palkkaa ja muita luontaisetuja. Lomakohteissa asuminen ja ruokakin sisältyivät kuvioihin eli kiinteitä kuluja ei juuri ollut kuin vapaapäivinä. Tuttuja olivat tilanteet, että työnhakija voi jäädä töihin saman tien. Homma toimi, eikä siinä tarvinut Kelaa huudella avuksi.

Nyt tilanne on toinen. Aktiivisimmat nuoret alkavat hakea kesätöitä jo joululta. Vastauksia ei välttämättä tule koskaan. Tai korkeintaan kesän kynnyksellä. Mutta niin kuin media julistaa, aktiivinen pitäisi olla ja liikkeellä mahdollisimman aikaisin. Entäpä jos ne aikaiset hautautuvat työpaikkojen hektisessä rytmissä pahnan pohjimmaisiksi, kun kesätyöläisten tarve kuitenkin valkenee lopullisesti vasta myöhemmin keväällä?

Entä sitten vastavalmistuneet. Jos et valmistu amiksesta vaan olet akateeminen ihminen, niin varaudupa puolen vuoden ilmaisorjapestiin jossakin julkishallinnon syövereissä. Tosin ymmärrät kai, että näistäkin paikoista kisataan verissä päin ja olet onnekas, jos pääset ilmaiseksi raatamaan muilta ylijääneitä, haastavia hommia kapasiteettisi ääripäillä olemattomalla työnohjauksella. Ja varaudu myös siihen, että jo varmaksi luvattuun paikkaan voikin kolmen kuukauden mittaisen hakuprosessin aikana ehtiä ilmaantua työhönottajille tutumpia uusia hakijoita ja paikka menee sivu suun. Kukaan ei ota vastuuta siitä, että olet joutunut varautumaan ajoissa orjaharjoitteluun hankkimalla asunnon toiselta paikkakunnalta ja investoimalla työvaatteisiin, sillä eihän opiskelijavetimissä virkamiestyöharjoittelussa voi olla vaan pitää olla casual business -tyyliä vähintäänkin.

Ehdottaisinkin, että ryhtykää nuoret lakkoon. Nyt teitä valitsevat töihin 80-luvun kultavuosina itse runsaita kesätyöpalkkoja vetäneet ihmiset, jotka kyllä ymmärtävät suoraa puhetta. Sanokaa joukolla, että ei meillä ole varaa olla ihan ilmaiseksi ja ei kai suomalainen julkishallinto voi edellyttää, että Kela maksaa kaikki harjoittelijat. Ja jos oikeasti haluatte juuri minut töihin, niin tehkää kilpailukykyinen tarjous, haluan säilyttää itsetuntoni ja olla ylpeä työstäni, aivan kuten te itse olitte 80-luvulla ollessanne tässä tilanteessa.

Järjestelmä on nyt niin vääristynyt, että löytyneekö mistään vastaavaa. Ilmaiset virkamiesharjoittelut pitäisi lopettaa lainvastaisena toimintana, ne vääristävät kilpailua, eikä ilmaisharjoittelija voi olla perheellinen tai ihminen, jonka on tultava toimeen palkallaan. Kela ryhtyköön uudistamaan järjestelmäänsä niin, ettei tällainen järjestelmän nuoria valmistuneita halveksiva käytäntö voi jatkua. Ja työnantajat, olkaa reiluja ja tehkää reiluja päätöksiä kesätyöntekijöistä ajoissa. Ottakaa mieluummin muutama ylimääräinen ja pistäkää vaikka joululahjarahabudjetista osa siihen.

Eettisesti toimiva yritys on sitä myös nuoriin ja vastavalmistuneisiin päin. Hyvä maine kantaa lopulta pidemmälle kuin ryvettynyt. Sosiaalisen median aikana hyväkin leviää nopeasti nuorten keskuudessa. Kokeilkaa edes.

Tämä on kansallinen häpeäpilkku kaikkineen.

Haiti-uutisointi sai miettimään puhtauskäsityksiä. Jos meidät suomalaiset, vannoutunut mökki- ja mustikanpoimintakansa, pistettäisiin viikoksi sortuneiden raunioiden keskelle, tuskinpa meistä pystyisi mikään maailman media saamaan kuvia puhtailta näyttävissä valkoisissa vaatteissa.

Kotisuomalainen taitaa pikemminkin vähän karsastaa valkoisia vaatteita ei-urbaaneissa ympäristöissä liikkuessa. Yhden kerran aikoinaan anopin puutalkoisiin tuli yksi miniöistä valkoisissa farkuissaan, maalaistalon tytär. Minä, toinen maalaistalon tytär, sitä ihmettelemään. Hän, sairaanhoitaja, sanoi, ettei hänellä ole muita käyttökelpoisia farkkuja. No, selitys oli ihan hyvä ja yleispätevä.

Myös afrikkalaisessa slummissa ihmiset heräilevät aamuisin savimajoistaan ties minkälaisilta alustoilta ja lähtevät töihin ilman, että heillä on ollut mahdollisuus käydä suihkussa, käyttää pesukonetta tai edes juoksevaa vettä. Siitä huolimatta slummeista taivaltaa monen kilometrin matkan helteessä joukko, joka näyttää arvokkaalta, vaatteet ovat tahrattomia ja sileitä.

Miten ihmiset sen oikein tekevät? Kun itsellä tuntuu olevan vuosi vuodelta vähemmän asiaa silitysraudan ja -laudan lähelle ja taipumus hankkia vain silittämättömiä vaatteita.

Jälleen haitilaiset todistavat mielestäni tätä ihmettä. Viikko hirvittävän katastrofin jälkeen, vailla yösijaa tai siistiytymismahdollisuuksia, maailman media saa lähetettyä heistä kuvia, joissa arvokkuus on jäljellä ja sitä kuvastaa myös niissäkin oloissa siistinä säilynyt pukeutuminen.

Toivottavasti tämän katastrofin jälkihoitona ihmisille luodaan olosuhteet, joissa köyhyyttä vastaan on reilua taistella.  

 

Sello-tragedia sai laajemminkin pohtimaan maahanmuuttoon liittyvää keskustelua. Ääri-ilmiöitä esiintyy aina. Onkohan kuitenkin niin, että meillä suomalaisilla on sisäänrakennettu tabujärjestelmä, ettemme uskalla puhua kaikista lieveilmiöistä leimautumatta rasisteiksi.

Olen ollut mamu-työssä mukana 90-luvun alusta, kun ensimmäiset somaliryhmät tulivat maahan. Ihania ihmisiä. Heistä annetaan kuva kiihkopäisinä vaahtoajina. Kuitenkin somalimiehiltä opin sen, että se mitä ryhmässä keuhkotaan on usein tosi kaukana siitä, mitä yksityiselämässä toteutetaan. Kun ryhmässä vaahdottiin, että totta kai naiset on ympärileikattava, sitä vaatii uskonto ja miehen kunnia, kahden kesken sanottiin, ettei omassa perheessä ole ketään silvottu eikä silvota. Miehen kasvojen ylläpito yhteisössä edellyttää ryhmäkäytöstä. Kesällä luin mainion Richard Dowleyn kirjan Africa, missä vahvistetaan tämä piirre ja annetaan ihana kuva somaleista mantereen huumoriveikkoina ja kansakuntana, jolla on yhtenäiset arvot.

Nyt kun toinen suuri otsikko maailmalla kertoi nigerialaismiehen yrityksestä räjäyttää matkustajakone, ehkä tässä uskaltaa kirjoittaa myös nigerialaisista hivenen. Dowley nostaa heidät maanosan suureksi potentiaaliksi, kekseliäiksi nuoriksi, jotka vielä mahdollisuuden saadessaan nostavat koko maanosan köyhyydestä.

Kekseliäisyys onkin leimannut nigerialaisia jo pidempään. Huijarisähköpostit ovat sinkoilleet vuosikausia Nigeriasta ties millä verukkeella. Toinen ilmiö ovat olleet massoina suomalaisoppilaitoksiin opiskelemaan hakeneet nigerialaiset, joilla on välillä jopa järjestetty pääsykokeita Suomen konsulaatissa maan pääkaupungissa. Moni on opiskelemaan päässytkin, joku on jopa töissäkin suomalaisissa kv. yrityksissä, mutta moni karisti suomalaispölyt kengistään heti kun mahdollista ja lähti kuka Jenkkilään, kuka minnekin sukulaiskeskittymiin. Suomea käytettiin kauttakulkumaana.

Ymmärrän tätäkin ilmiötä ja takuuvarmasti olisin itsekin yrittämässä ylos maasta, joka on moraaliltaan romahduksen partaalla eikä työtäkään tekemällä ole varmuutta sosiaalisesta noususta. Tosin viimeisimpien tietojen mukaan Nigeriaan jopa palaa ihmisiä ulkomailta. Mutta perin levotonta siellä on edelleen ja vaarallista valkoihoisille.

Se mistä meillä järjestelmä vuotaa ovat naiset. Meikäläiset naiset nauttivat afrikkalaismiesten huomiosta, siinä hormonihöyryssä ei paljon mietitä kulttuurieroja tai mitään muutakaan. Jos mies vielä sattuu sanomaan, että hänet karkotetaan maasta, siinä herää naisella kuin toisellakin pelastajan vaisto. Yksinkertaisin tapa pelastaa tällainen hemmo on tietysti mennä naimisiin saman tien tai hommata itsensä raskaaksi.

Se minua kiinnostaisikin tietää, että paljonko meillä on tässä maassa naisia, jotka on oikeasti huijattu kulissiavioliittoon heidän itsensä sitä tajuamatta ja moniko on mennyt tekemään lapsia näille miehille. Toinen asia tietysti on se, kuinka tällainen nainen ikinä voisikaan tulla kaapista kertomaan omaa tarinaansa saamatta itseensä leimaa loppuiäkseen.

Ehkä kysymys pitäisikin esittää niin päin, että tunteeko kukaan suomalaisnaista, joka on ollut onnellisesti naimisissa Suomessa nigerialaismiehen kanssa yli viisi vuotta ja aikoo olla vapaasta tahdostaan edelleen? Entä missä ovat nigerialaismiehet, jotka voisivat kumota näitä stereotypioita omalla esimerkillään. Nythän Nigeria meni USA:n luokituksissa kastiin terroristimaat, yhteistä öljyintresseistä huolimatta.