Lääkelaitos muuttaa Kuopioon. Lehtitietojen mukaan Kuopiossa pääosin kouluttautunut henkilökunta vastustaa. Ja tietty media mukana. Eihän elämää voi olla pääkaupunkiseudun ulkopuolella, kun siellä ei nykyään enää juuri syytä pitää kirjeenvaihtajia eikä aluetoimituksiakaan suurienkaan mediatoimijoiden. Kannattaisikohan miettiä, että suppeneeko kuva maan todellisuudesta.

Pikkukaupungin asukkina kävin flunssarokotuksessa juuri ennen joulua. Marssin ensin apteekkiin kysymään, löytyykö vielä rokotteita. Sitten 30 metriä lääkäriasemalle kysymään, kirjoittaisikohan vakkarilääkäri reseptin muun tohinansa ohessa ja saisikohan hoitajan pistämään ampullin. Kolmen tunnin kuluttua noudin reseptin, kävelin apteekkiin 30 metriä hakemaan aineet ja takaisin pistettäväksi. Reseptistä veloitettiin peräti 5 euroa, josta tosin sain melkoisen osan Kela-kortilla takaisin. Rokotushoitajan kanssa pohdimme Lääkelaitos-uutisointia. Hän, Helsingistä muuttanut, ihmetteli mukana, että ei olisi ikinä voinut kuvitella, kuinka vaivatonta pikkukaupungissa onkaan asua.

Itä-Suomi on nyt uuden vuoden kahta puolen täynnä venäläisiä, varsinkin kylpylät (?), sitähän media on toitottanut ties kuinka monta viikkoa jo. Lähdin käymään elämäni ensimmäistä kertaa Kyyhkylässä Mikkelissä uimassa. Kolmituntisella yleisövuorolla meitä oli kolme samasta perheestä eli mukava lämmitetty uima-allas ja poreallas privaattikäytössä neljällä eurolla nenä kokonaisen tunnin ajan. Sen jälkeen saimme esimakua venäläisturismista eli kaksi venäläisdaamia oli varannut itselleen yksityisen vesiaerobic-tunnin, jolle saimme osallistua... ilman veloitusta.

Illalla harvinaisen kulttuurielämyksen tuotti Naisvuori-talolla esiintynyt petroskoilainen ´D´Airot-yhtye, joka veti akustisena blues-, jazz- ja proge-vaikutteista omaa musiikkiaan. Liput kahdeksan euroa aikuiselta, viisi opiskelijoilta. Ainoa "ongelma" oli pikkukaupungin käänteinen puoli eli väkeä olisi mahtunut reippaasti mukaan. Se ei kuitenkaan vierailijoita haitannut, vaan he vetivät todella mieleenpainuvan klubikeikan.

Sitä jäin miettimään, että kuinkahan moni 40+ -ihminen ei uskalla ottaa riskiä ja lähteä kurkistelemaan alimarkkinoituihin kulttuuririentoihin, josko kuitenkin kolahtaisi. Mieluummin mennään tuttuihin jazz-iltoihin kuuntelemaan keskinkertaista musisointia, kun ympärillä ovat takuuvarmasti samanikäiset vakkarinaamat.

Olen asunut nykyisillä sijoillani 20 vuotta. Muutto maaseutukaupunkiin tapahtui lasten ehdoilla. Nyt näen ensimmäistä kertaa tänä aikana myynnissä maatiloja ja ok-taloja järven rannalla. Ilmeisesti jonkinlainen sukupolvenvaihdos on tapahtumassa kiinteistöjen omistusmarkkinoilla. Kunpa nuoret perheet uskaltaisivat katsella pääkaupunkiseudun stressikolmiota pidemmältä elämisen laatua. Hyviä kohteita on kaupan niin paljon, että kannattaa kerätä kaveriporukka ja muuttaa kimpassa. Töitä kyllä vapautuu ainakin julkiselta puolelta lähivuosina vaikka kuinka. Turha hoppu loskaisessa kaupunkimaisemassa voisi vaihtua väljään asumiseen pikkukaupungissa.

Pikkupaikkakunnillako kuppikuntaista? Mitä sitten? Ehkä se on samalla myös sitä yhteisöllisyyttä, että tiedetään vähän enemmän muiden asioista kuin betonilähiöissä ja eiköhän sitä sen varjolla voi kysellä helpommin apuja omaankin arkeensa. Itse olen huomannut sen, että täällä saa omin luvin tehdä ihan mitä vain. Isossa kaupungissa harvemmin tulee ehkä edes yritettyä omien rajojen ylityksiä, kun turhanaikainen arjen organisointi kuljetuksineen ja kalliine elinkustannuksineen vie voimat. Ja tuskin sitä kiitoksia voi odotella omista tekemisestään sen enempää isossakaan kaupungissa, missä kilpailu ja turhanaikainen hierarkinen lupien ruikutus voi kangistaa luontaisen luovuuden.