Koneen Pekka Herlinistä kirjoitettu kirja on jo ennen julkistamistaan nostattanut todella ainutlaatuisen kohun. HS:n arvostelijan kommentit jäivät kuitenkin mieleen.

Pitäisi muistaa, missä viitekehyksessä silloin liikuttiin. 60-70 -luvun Neuvostoliiton-kauppa teki sotaa nähneistä ja kokeneistä äijistä karuja vodkan vetäjiä. Nämä miehet puuhailivat keittiössä vain paahtaakseen sokeria grogeihinsa. Ja moniko nykyinen keski-ikäinen kuunteli perheensä alkoholisoituneen isän tai sukulaisen loputtomia öykkäröintijorinoita ilta- ja yökaudet. Jos näille äijille olisi mennyt juttelemaan nykymantroin verkostotaloudesta, luovuuden johtamisesta, innovaatioista sun muusta, eivät varmaan olisi jorinat hevin avautuneet.

Mieleen jäi myös miete siitä, että tj Herlinin mustan puolen esittelyä kiinnosti lukea, mutta kun alkoi tulla jenkkityylistä kiittelevää sanastoa, veti ilmelän puolelle.

Miten syvällä meissä onkin se, ettei kukaan ole mitään tai jos onkin, niin pohjimmiltaan sen täytyy kuitenkin olla ihan hanurista kuitenkin. Suomalaisten kuvia kumartelematon karuus vie nyansseja elämästä. Vaikea olla herkkä tai tunneälyinen vaikuttamatta älyttömältä pehmolta, jota voi vedättää miten päin tahansa. Jos oikein ymmärsin kirjan kohteesta löytyi kaikkia näitä puolia, eri yhteyksiin erilaisia.

Herlinistä kirjoitettu kirja saattaa myllertää suomalaista kollektiivista tajuntaa yllättävänkin syvältä, toivottavasti lopulta puhdistaen.