En tavannut koskaan eilen poismennyttä kääntäjä, kirjailija Kyllikki Villaa, mutta hänestä jäivät vahvat mielikuvat. Sinnikäs, Agatha Christie -mäisesti pukeutuva hyvinkasvatettu täti, joka sisukkaasti matkasi rahtilaivoilla ja maata pitkin minne huvitti, käänsi sitä mikä inspiroi ja tunnusti, ettei matkanteko ole pelkkää eksoottista kokemusten keräilyä vaan matkaa omaan sisimpään. Otti muuten pahuksen hyviä valokuviakin.

Ensimmäinen Villan kirja osui elämänvaiheeseeni, jossa olin jättänyt taakseni monivuotisen tutun työelämän kuvion, saanut kunnolla siipeeni ja pääsin silmittelemään pidemmäksi aikaa ulkomaille, vuosikymmeniin ensi kertaa ilman työtaakkaa ja perhettä. Villan kiireetön matkanteko ja pohdiskelut herättelivät miettimään omaa ikävää perhettä ja kotia kohtaan. Kuka lopulta onkaan riippuvainen ja mistä? Matkallaolija siitä, että on muiden muistissa ja mielessä. Ainakin häneltä unohtuu aina se, että muut jatkavat elämäänsä tutuissa ympyröissä, eikä poissa oleva olekaan keskipiste.

Muistan hermostuttaneeni ensimmäisellä kielikurssireissullani vanhat kaverit, kun kirjoittelin heille jatkuvasti ja vaadin vastauksia. Niin kuin kuukaudessa toinen teini omista tutuista ympyröistään olisi edes saanut kasaan moista elämystulvaa kuin itse. Taisin saada vuodatuksistani leuhkan maineenkin vähäksi aikaa ainakin, vaikka kyse oli vain vilpittömästä halusta jakaa uusia asioita.

Viimeiseksi jääneessä kirjassaan Kyllikki matkasi sukulaistensa jäljille Namibiaan. Tosin pitkään oli epäselvää, pääseekö hän sinne. Valmistautuminen ja kunnonkohotus eri saarilla jäivät pääosiin. Koti-ikävä oli taas valtava ja Namibia tuntui ylittämättömän kaukaiselta ja kalliiltakin. Mutta matka siitä tuli ja kirja matkanteosta. Harvinainen sellainen.

Kyllikki oli aikaansa edellä siinäkin, että hänellä oli sanelukoneita, kirjoituskone ja kamera mukana. Niihin piti olla kasetteja, pattereita, papereita, mustekasetteja ja muita tykötarpeita. Siitä ei tallentava matkanteko ainakaan ole helpottunut. Muistan lukeneeni jostakin, että oma aikakautemme jää historiaan erilaisten pattereiden, akkujen ja latureiden aikakautena. Ja se pitää kyllä paikkaansa. Tai yritäpä itse matkata viikkokausia digikameroiden, videokameroiden, kännyköiden, salamalaitteiden, gps-paikantimien ynnä muiden kanssa. Kyllä mukana kulkee silloin melkoinen määrä johtoja.

Omaan ikäkriiseilyynkin kirja toi ihanan näkökulman. Kyllikki matkaa minua 20 vuotta vanhempana. Herää välillä aina pohtimaan, että tämä on varmasti viimeinen matka rahtilaivalla, alan tulla raihnaiseksi. Ja käännänpä tässä nyt vähän ruotsalaiskirjailijan esseitä, vaikkei näitä ole kukaan edes tilannutkaan, eipä taida enää tämänikäiselle paljoa töitäkään olla tulossa ja kun kukaan ei ollut kiinnostunut edes Namibian matkakertomuksista. Kun hän sitten yli 80-vuotiaana kirjoittaa mietteitään puhtaaksi kirjaa varten, ei malta olla pistämättä sulkeisiin hellyttäviä kommentteja, että kyllä niitä matkoja piisasi senkin jälkeen ja töitä on edelleenkin... ja muutakin virikettä.

Ihana Kyllikki, kiitos.