Kevät on taas tuonut itsemurhaviestejä ja ikäviä, peruuttamattomia ratkaisuja. Omaiset ja ystävät jossittelevat lopun ikänsä asioita, joita ei voi enää muuttaa.

Olen pohtinut sitä, että voisiko masentuneille nuorille luoda AA-tyyppisen tukimallin eli että riittää, kun tulet joka päivä johonkin näyttämään naamasi, ei tarvitse sanoa sanaakaan, mutta voi sanoa paljonkin. Kunhan oppisi pohtimaan, että tänään haluan olla hengissä, edes tänään, huomenna katsotaan sitten uudelleen.

Islannissa AA-kerhot ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä lounastapaamispaikkoja. Niissä eri yhteiskuntaluokkien ihmiset kokoontuvat normaaleihin ravintoloihin syömään ja puhumaan yhdessä. Pienessäkin maassa tutustuu koko ajan uusiin ihmisiin, kun vaihtaa paikkoja. Kerhoja on sadoittain ja niiden tapaamisajat ovat tiedossa.

En tunne meikäläistä avohoitomallia, mutta jotakin aukkoa toimintamalleissa on pakko olla, jos nuoret eivät löydä apua ajoissa. Olen myös miettinyt sitä, että eikö meillä tunnisteta nuorten uupumusta, vaan määrätään vahvoja, aikuisille tarkoitettuja masennuslääkkeitä, vaihdellaan suojalääkityksiä ja otetaan valvomattomia riskejä. Kun eräiden tutkimusten mukaan masennuslääkkeet voivat jopa lisätä nuorten itsetuhoisuutta.

Entä mikä on viranomaisten eli poliisin ja terveydenhuollon vastuu? Jos tiedetään nuoren yrittäneen itsemurhaa ja hän on joutunut virkavallan kanssa tekemisiin, niin eikö aikuisenkin nuoren vanhemmille voisi jonkin porsaanreiän nojalla edes ilmoittaa asiasta. Eikö elämä ole tärkeämpi kuin vaitiolovelvollisuus, jonka varjolla jokainen voi vain pestä kätensä ja passittaa keskellä kriisiä olevan nuoren ulos järjestelmästä? Eikö voisi vaikka kysyä nuorelta, että saammeko soittaa vanhemmillesi, että tulevat noutamaan tms. Perusluterilaiset arvot riittäisivät, miten toivoisit, että sinun lapsiasi kohdeltaisiin vastaavassa tilanteessa, hiiteen ohjekirjat.

Kuka lohduttaisi Nyytiä ja Nuuskamuikkusta, etteivät tekisi peruuttamattomia ratkaisuja? Nuorilla ei ole elämänkokemusta luottaa siihen, että elämä näyttää parinkymmenen vuoden päästä kuitenkin ihan erilaiselta, kunhan mustasta aukosta jaksaisi nyt alkaa ryömiä milli kerrallaan kohti valoa, päivä kerrallaan, luvaten itselleen, että ainakin tänään haluan elää.